Marja Viitahuhta & Ánnámáret | Duovdagat
Kun lahjaksi annetaan gákti
kirjoittanut taiteilija Lada Suomenrinne
On vaikeaa löytää alkusanoja, kun tuntee henkilökohtaisesti taiteilijat ystävinä tai tuttavina. Vaikeus syntyy myös, kun näyttelyn aihe rakentuu vähemmistökulttuuriin, johon itsekin kuuluu. Mitä uutta voin oivaltaa, tai löytyykö vastauksia kysymyksiin, joihin ei saamelaistaiteen maailmassakaan vielä vastata?
Duovdagat on mediateoksista koostuva näyttelykokonaisuus. Marja Viitahuhta on kuvannut ja Anna Näkkäläjärvi-Länsman, taiteilijanimeltään Ánnamáret, on mukana joikujen saattelijana ja aiheiden syventäjänä, saamelaisena tekijänä. Taiteilijat ovat tehneet yhteistyötä muusikoiden Ilkka Heinosen ja Turkka Inkilän kanssa. Näyttely koostuu kolmesta mediataideteoksesta: Sieidi (2022), Dološ niegut (2022) ja Aski (2021)[1].
Aloitan viimeisimmästä, Askista. Saamelaisena, katsoessani teosta, näen päällekkäisyydet aikajanoina, kulttuuriset piirteet silkkihuivin liikkeiden läpi ovat kodin tuntuisia, mutta myös historiassa jo pitkään olleita haamuja. Teos suommennettuna tarkoittaa syliä tai taiteilijoiden suomennoksen mukaan suojaa. Suojaudun itsekin usein sosiaalisissa tilanteissa huivin reunasta roikkuviin silkkilankoihin. Taustalla näkyy Kaldoaivin lumiset dyynit, jotka myös tuovat minulle turvan tunnetta. Suojaisen hiljaista, vaikka piilopaikkaa ei löydykään aavikonomaisesta maisemasta. Silkkihuivin hapsut sotkeutuvat, jos omistaja ei pidä huivista huolta, luulen, että myös sylin kanssa voi käydä näin. Katson teoksia saamelaisena enkä tiedä, mitä ei-saamelainen voisi nähdä tässä. Syntyykö helposti stereotyyppinen kuva, eksoottisuus, että ei-saamelainen silmä ihastelee maiseman valkeutta ja käsitöiden värikkyyttä?
Avajaispäivänä pääsin kuuntelemaan Marja Viitahuhdan kokemuksista tehdä töitä, jotka ovat saamelaiskulttuuria käsitteleviä, vaikkei hän itse olekaan saamelainen. Tämän vuoksi herääkin kysymys, miksi Viitahuhta haluaa tehdä saamelaisaiheisia teoksia, mikä on motiivi. Viitahuhdan mukaan teokset syntyvät siten, että Ánnámáret antaa hänelle luvan, idean sekä pohjan. Koen tämän metaforana, että Viitahuhta saa Ánnámáretilta lahjaksi gáktin[2], jota hän voi käyttää tietyissä tilanteissa. Se kuvastaa ulkopuolisen tai ei-saamelaisen hyväksymistä yhteisöön tai perheeseen. Viitahuhta kuitenkin mainitsee vaikeudestaan vastata saamelaisaiheisiin kysymyksiin yksin edustaessaan. Mielestäni tämä on osittain oman position asettamista ja hyväksymistä, täytyy muistaa, kuinka paljon vähemmistöt itse ovat joutuneet selittämään omaa kuulumistaan ja vastaamaan kaikesta tekemästään uudelleen ja uudelleen. Voiko sanoa, että on oikein ei-saamelaisena tehdä kulttuuriin liittyviä teoksia vasta silloin, kuin on valmis kohtaamaan vaikeudet positiotaan miettiessä? En kuitenkaan tahdo tällä kritisoida Viitahuhtaa, sillä hän antaa voimakkaan kuvan Ánnámáretin kanssa tehdystä yhteistyöstä ja ymmärtää itsensä ja Ánnámáretin välisen eron tekijöinä. Voisi osittain sanoa, että tämä yhteistyö kuvaa Gloria Anzaldúan (2021) rajaseututilaa, mestiza-tietoisuutta, onko Ánnámáret saavuttanut sen?[3]
Dološ niegut -videoteoksessa näkyy rajojen aiheuttama ahdistus tai eroavaisuus muinaiseen aikaan, jolloin nomadit Saamenamaalla joutuivat ottamaan uudenlaisen muodon. Rajattomasta jutauksesta kolonialismin tuomiin, arkea rajoittaviin rajoihin. Ero nykyhetken kuvien ja arkistokuvien välillä hälvenee efektien myötä.
Porovideot on kuvannut Ánnámáret yhdessä miehensä veljen vaimon kanssa[4]. Videon sisältö tuntuu olevan tuotettu Ánnámáretin näkökulmasta; poronhoitajan, tämän vaimon ja poronhoidon arkipäivää kokevan näkökulmasta. Mikä on porotalouden tulevaisuus, kun elämme ilmastonmuutoksen aiheuttamassa maailmanlopussa? Videosta välittyy tulevaisuuden synkkyys, mutta myös toivon liike, mikä syntyy perinteitä harjoittaessa ja porojen tanssiessa. Olenko itsekään oikea ihminen tästä kirjoittamaan, koska en ole itse poronhoitaja? Nimeä Dološ niegut kantava video kuvastaa myös jonkinlaista kaipuuta menneisyyteen, mutta ehkä sen voisi tulkita utopiaksi. Mitä jos rajat katoaisivat ja modernit nomadit muuttaisivat jälleen muotoaan?
Tässä näyttelyssä minussa eniten tunteita herättänyt teos on gallerian ensimmäisessä tilassa oleva Sieidi. Teoksen pohjana on Samuli Paulaharjun kuvaama arkistokuva Seitasta. Tätä katsoessa mietin, missä menee raja pyhää kuvatessa tai onko kohdeyleisö Etelä-Suomessa oikea. Teoksen joiku kuvaa Viitahuhdan sanojen mukaan palvontamatkaa, hän itsekin mainitsee vaikeutensa ei-saamelaisena ymmärtää seidan merkitystä. Hänen luomansa liikkuva kuvakin osittain peittelee seidan digitaalisen, huurteisen hunnun alle. Kuvastaako tämä nimenomaan vaikeutta kuvata jotain niin pyhää, jota itsekään ei tekijänä välttämättä ymmärrä? Mielestäni voi olla riski näyttää jotain, mikä on yhteisölle henkilökohtaista. Mietin rajaa, onko kuitenkin hyväksyttävää käyttää jo kuvattuja arkistokuvia, vai voiko se jotenkin satuttaa yhteisöä itseään. Tällä tarkoitan sitä, että näytillä on jotain, mitä yleisö ei välttämättä osaa ymmärtää tai katsoa. Voiko se viedä kiviröykkiön taian? Saamelaisen ekofilosofian mukaan luonnolta on aina kysyttävä lupa yhteiseen toimintaan. Onko seidalta kysytty lupaa teokseen, jossa hän on päätähti? Arkistokuvan ottanutta Samuli Paulaharjua muistellen en usko, että lupaa on kysytty.
Tahdon myös kirjoittaa teoksissa vahvasti läsnä olleista joiuista. Ánnámáret on artistina perinteinen ja moderni: árbeođđa[5]. Joiut ovat osittain vaikeasti kuunneltavia, koska melodia ei ole samanlaista, mihin on populäärikulttuurin assimiloinnin vuoksi tottunut. Ánnámáret kuitenkin onnistuu luomaan visuaalista maailmaa vahvistavan äänimaailman. Sieidi (2022) teokselle Ánnámáretin luođin[6] tuoma suojahuntu auttaa minua katsojana katsomaan jotain saamenmaalta irrotettua. Ilman joikua en kokisi teosta samalla lailla, sen turvin kuvittelen tuulen hengähdyksen, jota uskon myös seidan tarvitsevan ollakseen.
Palatakseni vielä alkuun, en tiedä, olenko oivaltanut jotain uutta taikka löytänyt vastauksia näyttelyä pohtiessani. Sen tiedän, että on vaikea kirjoittaa saamelaistaiteesta tai saamelaisaiheisesta taiteesta, sillä taidekritiikkiä ei ole Saamenmaalla edes olemassa[7]. Tämä näyttely kokonaisuudessaan on kuitenkin kuin näkymätön gákti, jonka Ánnámáret on lähettänyt Saamenmaalta Uudellemaalle Marja Viitahuhdalle. Kuvissa toistuvat jäiset hunnut ja kommunikaatio ystävyksien kesken, mikä on luonut teoksia yhteisymmärryksessä, kaikista etäisyyksistä huolimatta.
[1] Sieidi (suom. Seita), Dološ niegut (suom. Muinaiset unet), Aski (suom. Syli).
[2] Saamenpuku pohjoissaameksi.
[3] ”Mestiza-tietoisuuden tehtävänä on hajottaa se subjektiobjekti- kahtiajako, jonka vanki hän on, ja näyttää – elävästi luissaan ja lihoissaan sekä työssään luomillaan kuvilla – kuinka tuo kasijakoisuus ylitetään. Ratkaisu valkoisen ja värillisen rodun, miesten ja naisten väliseen ongelmaan on parantaa se haava, josta elämme, kulttuurimme, kielemme ja ajatuksemme juontuvat.” ( Anzaldúa, 2021, s.121-122)
[4] Koen tämän sukulaisselvityksen tärkeäksi, sillä usein Saamenmaalla ne merkitsevät eniten ja kertoo toisen kuulumisesta ja yhteydestä sinuun.
[5] Sanaleikki mikä yhdistää perinteinen ja moderni sanat (árbevirolaš ja ođđaáigásaš).
[6] Pohjoisaameksi joiku sanan genetiivi muoto.
[7] Näin meidän kesken taidekritiikki elää silloin tällöin kahvipöydän äärellä neljän seinän sisällä, kehäkolmosen ulkopuolella.
Lada Suomenrinne on kirjoittanut tekstin vierailtuaan Duovdagat-näyttelyssä. Lue lisää näyttelystä.
Teksti on toinen osa vuoden 2023 TITANIK-julkaisua. Kokeelliset kirjoittajat vierailevat näyttelyissä ja tuottavat tämän jälkeen niiden kanssa resonoivan tekstin. Aiempia tekstejä on luettavissa täällä.
+++++
Lada Suomenrinne wrote the text after visiting the exhibition Duovdagat. More info.
This text is the second contribution to this year’s TITANIK publication. Authors working with various forms of experimental writing are invited to produce a text responding to each exhibition. You can read the earlier contributions here.
