Työskentelyni lähtökohdat ovat yksinkertaiset: hiili ja paperi, havainto ja lähiympäristö.
Itähelsinkiläiseltä kotiparvekkeelta avautuvaa maisemaa hallitsee vesitorni. Se on maamerkki, jonka avulla voi paikallistaa kotinsa kauempaakin kaupungilta. Vesitorni toimii myös kellona: aurinkoisina päivinä majesteettinen varjo etenee hitaasti pitkin sen outoa geometrista muotoa. Päivittäinen spektaakkeli ilahduttaa yhä uudelleen. Vain arkisen lähimaiseman voi nähdä toistuvasti eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina.
Piirtäminen on arkista, välitöntä ja intiimiä eikä vaadi erityisiä tiloja tai välineitä.
Valmistuin taidemaalariksi Vapaasta Taidekoulusta 2009 ja lopputyövuotenani hiilipiirtäminen laajentui hiilipiirrosanimaatioiden tekemiseen William Kentridgen “kivikautisen” animaatiotekniikan innoittamana.
Näyttelyn tavoitteena on rekonstruoida itähelsinkiläisen kodin lähiympäristö. Kirjassaan “Eletyt tilat ja sukupuoli” professori Kirsi Saarikangas ihmettelee lähiöiden outoa näkymättömyyttä kaupungin kuvauksissa. Hänen mukaansa 50-60-luvuilla lähiöön muuttaneiden ja syntyneiden kokemus modernista ei ole niinkään katuja, kahviloita tai tavarataloja, vaan hiekkalaatikkojen, pihojen ja parvekkeiden yksityisempiä maailmoja.
Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto ja AVEK
