Paskaista naurua taiteen haudalla?
Jätin taideteoksen tietokoneen tehtäväksi. Käytin piirustuslelua ja television lottoarvontaa taiteen tekemiseen. Väritin paperin mustaksi – monta kertaa. Sen osaisi lapsikin.
Onko tämä vain tylsämielistä naureskelua taiteen haudalla? Vaikka teokseni vielä tänäänkin haastavat taiteen tekemisen arvoja, niin väittäisin etten naureskele taiteelle, vaan yritän löytää tapoja taiteilijana olemiseen. Kun luovuus on jo kokeiltu, niin täytyy katsoa mihin pääsee epäluovalla sinnikkyydellä tai silkalla tuurilla.
Kun selkeää, rajattua ja yksinkertaista tehtävää toistaa tarpeeksi monta kertaa, niin syntyykö se jotain uutta? Jos piirustuksen lopputuloksen jättää satunnaisuuden armoille, syntyykö uusi mestariteos? Mikä on viikon lottorivi?
En minä osaa noihin kysymyksiin vastata. En ole edes vastuussa lopputuloksesta.
Okei, joskus on hyvä provosoida. Vakavasti ottaen, näyttelyni tarkoitus on keskustella siitä mitä taide tänään on. Millä tavoin taiteellisia kokemuksia voi yrittää herätellä? Miten niitä voi taiteilijana lähestyä?
En usko taiteen piilevän viimeistellyssä teoksessa, vaan tapahtuvan prosessissa, jonka käynnistäjänä on yleensä taiteilija. Taiteilijan tehtävänä on tarjota katsojalle sopivia paikkoja, ajatuksensijoja, joista liikkeessä olevaan prosessiin voi tarrautua ja lähteä kulkemaan sen mukana. Taiteen kokemus herää, kun vain malttaa heittäytyä teoksen vietäväksi.
Näyttelyssäni kannattaa tarrautua ajatuksiin taiteen synnystä – taidon, sattuman ja järjestelmällisyyden merkityksistä taiteeksi tulemisessa. Näyttelyn teokset lähestyvät kysymystä, mitä taide on eri suunnista. Pyrkimyksenä on myös kyseenalaistaa tavanomaiset käsitykset taiteen ja teosten synnystä. Sattuma ja järjestelmällisyys korvaavat luovuuden eikä taiteilijan kädentaitoja ole juuri tarvittu.
Älkää minua syyttäkö, jos tulos liikauttaa.
Eri tavoin laskettuna teoksia näyttelyssä on 4-140.
