by Antti-Juhani Manninen
Jätän pyöräni telineeseen ja nuuhkin ilmaa. Auto ajaa ohi ja loputon ilmatila näyttää täyttyvän pölyllä. Eikun joo, näenkin tähtiä. Kiillän melkein, onttona, avaruudessa, mutta jos on ahtaampaa, mahdun kiiltämään vähemmän. Olen kuullut, että jossain Pohjanmaalla on vähemmän mäkiä ja varjoisia notkelmia. Häikäisen sinua enemmän.
Et halua puhua näissä hetkissä, puhe ei kuulu sinulle tähän. Hyväksyn ja arvailen siis, luotan ja kuuntelen, enemmän kuin kuuntelisin sanoja. Venyttelen säikeitäni käytännössä, en teoriassa.
Tiedän sen hyödyttömäksi. Parempi olisi toistaa ääriliikkeitä. Voimaa ja hallintaa, ilmaisun tarkkuutta, erilaisia pillejä. Luurankolihasten pienin toiminnallinen yksikkö on sarkomeeri. Sarkomeerikimput muodostavat myofibrillejä, joita ympäröi kalvorakenne (sarkoplasminen retikulumi). Myofibrillit puolestaan muodostavat edelleen lihassyitä, joita ympäröi solukalvon (sarkolemman) lisäksi vahvempi kalvo (endomysium). Lihassyyt muodostavat isompia kimppuja, lihasfasikkeleita, joita ympäröi edelleen vahvempi kalvo (perimysium). Fasikkelit muodostavat edelleen luurankolihaksen, jota ympäröi vielä edellistä vahvempi kalvo (epimysium). Edellämainitut kalvorakenteet ovat yhteydessä toisiinsa ja yhdistyvät edelleen jatkumona syvään faskiaan. Seison varpaillani. Rakennan pienen talon, jotta olen isompi. Taitoni ovat alkeishiukkasen. Aivastan. Muistan nyt, mutta unohdan huomenna imuroida. Olen vallattoman kiinnostunut elämänhallinnasta tai tanskalaisen puusepän pojan Godtfred Kirk Christiansenin keksinnöstä. Pelaan joskus öisin Minecraftia.
Minulla on vain tylppiä salaisuuksia. Muutan epähuomiossa kaikenlaisia asioita kullaksi. Taitoja voi oppia painamalla kerran nappia. Tuplaklikkaan. Teen itse ruokani. Haluaisin vallata jotain, mutta preerialla on yö. Otin kirjan mukaan, iltalukemiseksi, ranskalaisen nykykirjailijan suomennetun teoksen. En osaa ranskaa, ja on pimeää, eikä tekstiä näe. Se ei haittaa. Tuuli tuo mukanaan mutinaa. Ensin luulen, että se olen minä: ehkä minulla on kylmä, ja kääriydyn vilttiin. Tulee hiki. Ehkä se en ollutkaan minä. Mutinassa on jotain tuttua.
Olin Pariisissa käymässä ehkä vuonna 2008, ja Hermanni Saarisen uusin retrospektiivi oli juuri avautunut minulle jatkoilla viinilasin äärellä vielä jäykässä ja uutuudenkarheassa Lafayette Particules Élémentaires-tilassa lähellä taiteilijoiden rintaman tuhoamaa Chateau Rougen pysäkkiä. Teokset olivat aineettomia, tarttuvia, uskollisena silloin huimassa nousukiidossa olleelle uusidealistiselle käänteelle. Kuitenkin parhaiten muistan patongin tuoksun. Se leijaili ilmassa kaikkialla, nurkassa, teosten välissä, alareunassa, se tarttui oveen ja avasi sen. Olo oli tervetullut ja valot harvinaisen lämpimät taidetilaksi. En ajatellut teknologiaa. Ajattelinpas. Enkä tulevaisuutta. No kyllä varmasti ajattelin. Varsinkaan keväiset romanssit siitepölynkatkuisissa luolastoissa ja tuomenkukan lemuisissa puistoissa eivät käyneet mielessäkään. No eivätpä vissiin. Olen allerginen melkein kaikelle kielen tasolla, ja muutamalle asialle muilla tasoilla. Olen kaoottinen kääpiö. Jos olisin tähti, olisin vaarallinen. Hiplaan miekkani kahvaa. Tunnen voiman virtaavan sormenpäistä. Ulos ja sisään, avoimet ovet.
En ole nähnyt ihmistä kymmeneen vuoteen. Olen vapaa. En jaksaisi enää kauaa olla. Ainoa, mikä jää puuttumaan, mitä kaipaan, on luottamus. Tarvitaanko luottamusta? Voidaanko luottamuksesta luopua, jos sen tilalle saadaan se, ettei kenenkään tarvitse kohdata epämiellyttäviä tilanteita Hymyilen iloisesti ajatellessani, miten kaikki voisivat olla diktaattoreja yhtä aikaa. Diktaattoreja, jotka sanelevat miten heidät nähdään, ymmärretään ja kohdataan joka päivä riippumatta muista ihmisistä.
Sammutan ajatuksen palon, suussa maistuvat pavut ja tomaattikastike ja alumiini. Mielessä maistuvat valkoiset mansikat ja López de Heredia. Savesta on kymmenesosa alumiinia. Lähden hoipertelemaan kohti preerialla tai päässäni kaikuvaa mutinaa.
(Sis. lainauksen Henri Hännisen tekstistä Liikkuvuus – Osa 1)
++++
Antti-Juhani Manninen on kirjoittanut tekstin vierailtuaan Hermanni Saarisen näyttelyssä Rakennuspaikka. Lue lisää näyttelystä: https://www.titanik.fi/hermanni-saarinen-rakennuspaikka/.
Teksti on neljäs osa tämän vuoden TITANIK julkaisua, joka toteutetaan uudessa muodossa. Kokeellisia kirjoittajia pyydetään tuottamaan teksti, joka resonoi kunkin näyttelyn kanssa. Tekstit julkaistaan näyttelyn aikana Titanikin nettisivuilla ja koottuna kaksi kertaa vuodessa painettavana kirjasena. Sarjan aiemmat, Taneli Viljasen, Anna Tahkolan ja Hanna Stormin tekstit löytyvät täältä: https://www.titanik.fi/eleita-eroja-olentoja-liueta/, https://www.titanik.fi/jotkut-paikat-rakennetaan-raunioiksi/ ja https://www.titanik.fi/han-ei-kerro-asioistaan/.
+++++
Antti-Juhani Manninen wrote the text after visiting Construction Site exhibition by Hermanni Saarinen. For more info visit https://www.titanik.fi/hermanni-saarinen-rakennuspaikka/.
TITANIK publication is finding a new form this year. Authors working with various forms of experimental writing are invited to produce a text responding to each exhibition. The contributions will be published on the website during the show, and later on as a booklet. This text by Antti-Juhani Manninen is the fourth in the series. The previous contributions written by Taneli Viljanen, Anna Tahkola, and Hanna Storm can be read here: https://www.titanik.fi/eleita-eroja-olentoja-liueta/, https://www.titanik.fi/jotkut-paikat-rakennetaan-raunioiksi/, and https://www.titanik.fi/han-ei-kerro-asioistaan/.
