Clutch
Kuin jotain olisi vuotanut, valunut, kuin jokin olisi kulkenut ja erittänyt, levinnyt. Kimaltaa ja hohtaa ja on himmeän peittelevää, pöllyävää. Vaikea irrottautua. Haluaisin kieriskellä.
Ruudun vieressä lattialla pitkä johto kieppiintyy vapaasti. Toisaalla johtoon on myös rauhassa pimeällä seinustalla kietoutunut kappale liaania. Menenkö koskettamaan. Kyykistyn viereen, sormeni ainakin käväisee lähellä.
Nuora, valkoisena mustalla kontrastissa, hiukan animoidun näköisenä, tulee käsien liikuttamaksi, lenkit ja kaarteet ja pituudet nousevat, laskevat. Solmiutuvat, purkautuvat solmuista, jokin nuoran kohta nostaa toista sitä risteävää kohtaa, nuora laskeutuu kiepille, coil, uncoil; kaksi toisaan vastaan aaltoilevaa rihmaa kuin yhdessä dna. Niiden seuraaminen on nautinnollista rangassa ja jäsenissä.
Käsien liikuttelemat köydet, seinillä riipuvat köydet, ovat analogisia liaaneille, jotka myös kiertyvät, nousevat ja laskeutuvat. Tilassa kanssamme liaani on läsnä kasvunsa lopettaneina, ruskeina kappaleina. Kaksi vartta on toisiinsa punoutuneina seinällä, pysähtyneinä, karheina ja kovina.
Kasvaessaan liaani on ehkä hyvin jäntevää, kimmoisaa, hyvin hyvin kestävää, sen varassa elää eläimiä ja toisia kasveja. Kannattelee omaa lajiaan ja toisia lajeja; asetetaanko jokin laji vakioksi ja toiset hyödyllisiksi siihen nähden. Mutta eliöt ovat elinympäristöjä toisilleen ja edellytyksiä toisilleen, rajaavat, mahdollistavat.
Videolla kulkee nyt hitaasti ja pehmeästi kiertelevää puuköynnöstä, mustavalkoisena, karheapintaisena, superpositio. Animoitu tai nopeutettu. Taas kaksi nuoraa, köyttä, valkoisena liaanien kietomien puiden edessä, kuin näyttämässä, esitanssimassa. Näin köynnös tekee. Tunnen että minulle esitetään, tehdään tunnettavaksi köynnösten tapaa olla, liikkua.
Eläimelle havainnollistetaan kasvin olemista, liikkumista kasvuna ja suuntaamisena.
Niin tapahtuu näissä videoissa ja installoinneissa ja osallistun siihen liikuttamalla jäseniäni ja rankaani,
ajattelen hiukan laiskasti ja nautiskelevasti että jos olisi vaikka Ursula Le Guinin novelli jossa ihmisyhteisössä on tavanomaista liikkua kuunnellessaan tai tarkastellessaan jotakin, on ymmärtämis- ja ajatteluliikkeitä.
Nuora on kuin spagettia, kypsää. Sitten kädet, mustista hihoista esiin pistävät, tarttuvat köyteen, valkoiseen, miellyttävän paksuun, kolme kättä, yksi käsi liikahtaa, tämä kaksoiskuvan hetki on tallentunut yhteen esillä olevista valokuvista: eläimen raajan liike niin että raaja on kahtalainen, ei kasva ja monistu kuten kasvien osat vaan ainoastaan liikkuu ja ottaa eri otteita.
Tehdään havaittavaksi ei-määrämuotoisen kehon olemista ja liikettä. Sekä sen toisenlaista aikaa. Jos on niin, että ihmiseläinten havainnossa kasvit ovat paikoillaan,
liikkuvat vain elementtien (tuuli) tai eläinten liikuttamina, videot tekevät liikettä havaittavaksi. Liikkumattomuudelta vaikuttava on hidasta liikettä.
Kasvaminen on liikettä. Kasvaa kohti sitä mihin otetaan kontakti, tukeutuva, kietoutuva,
kasvaa olinpaikkaansa ja omaa muotoaan pitkin.
Toisessa videossa mustavalkoinen, kuin untuvainen kasvi kasvaa time lapsessa, heiluttaa, kieputtaa kärheä, raajaan vertautuvaa kasvun ruumiinosaa, tarttuvaa osaa, etsivää osaa: miksei pieni kasvi saa mistään kiinni, onko hän epäedullisessa paikassa? Näemme hänen elämästään jakson jossa nukka- tai karvapintainen lehti hiukan aukeaa ja kärhi, varsi, liaanin kasvava osa etsii, kiertää. Aukeaa rullalta.
Mustavalkoista, kuin pimeydessä kuvattua. Kuin pimeyden alla, en näe tätä oikeasti. Katson jotain mtä en voi nähdä.
Tarvitaan enemmän kuin ruutu, on parempi havaita useilla tavoilla. Videon vieressä on taso, kuin vinyylisoitin, jolla käsivarren mittainen osanen puuköynnöstä kieppuu moottorin liikuttamana. Se kulkee hitaasti, viistosti kiertää, kiertää. Kärki kauimpana piirtää laajinta ympyrää. On myös metallispiraali joka seisoo ja havainnollistaa: näin, tämänkaltainen rata, muoto, teko. Ylempänä seinällä on valokuva kiharaksi kasvaneista, muotoutuneista kärhistä. Haluan nähdä kuvan lähempää ja astun videon ja kiertävän puuköynnöksen väliin. Minulla on aikaa olla siinä hetki, mutta pitää poistua ennenkuin kiertävän kärki saapuu spiraalin kierteiden välistä tähän. Seison sen kehän sisäpuolella enkä aio jäädä tähän, vaan aion siirtyä. Kohta.
Nyt istuin ensimmäiseen huoneeseen, missä ikkunat ovat ja näkymä joelle, ja luonnonvaloa, ja osterit, ajattelin että istuin ostereiden luokse vaikka tietysti vain heidän kuortensa. Kuitenkin olin ympäristössä, joka on rakennettu jotta ostereita voitaisiin ajatella ja tuntea, jotta osterit olisivat ihmisille läsnäolevia ja paremmin tunnettavia. Kuoret ovat hyvin tunnettavia: janoan koskea.
En koske, ja sormissa ja muualla kehossa tuntuu jatkuvasti koskemisen heräte. Myös hörppäämisen jano, eräissä kuoren puolikkaissa on vettä, kuin ne voisi nostaa, kallistaa huulilleen ja juoda. On aistillista, tulee seksuaalisiakin mielikuvia. Osterin kuoren puolikkaat toistensa tuntumassa hiukan poimuttuneena ovat kuin. On haikeaa ja nautinnollista,
kuoret seisovat tai lepäävät, toistensa päällä, vieressä, muodostavat lattialle kuin kuljeskelevan, kuin tiiviydestä hajonneen, hajautuneen, on valkoista jauhetta, liusketta, on nestettä joka hiukan kimaltavana ja tahmeana, hohdetta ja himerrystä. Kuorten karheus ja kovuus, niissä on kivimäisyyttä ja toisinaan niiden aine pitelee ja ympäröi pieniä kiviä.
Ja sisuksen nesteeksi liukeneva, limakalvosta muistuttava sileys, läpinäkyvä, läpinäkymätön valkoinen. Puuttuu pehmeä, kuoreton osa. Geneettisesti elävä, kasvava, se joka on ehkä syöty, joka syö, jossa aineenvaihdunta, ja samalla kuori on ollut elävä myös, osa elävää, kasvavaa, siitä syntynyt, selkärankaisen eläimen ei ole helppo muistaa tätä.
Hän ajattelee että kuori olisi kuin koti tai kuin vaatteet, mutta kuori on nilviäiselle jotakin toista, paljon enemmän osa hänen kehoaan.
Selkärankainen eläin ei välttämättä myöskään muista ajattelevansa toista eläintä, sillä osteri kasvaa niin suuren osan elämästään kovin samalla tavalla kuin kasvi, kiinnittyy kuin juurilla, pysyy, suurenee ei-määrämuotoisena, ympäristönsä muotoisena, kasvaa kohti laajinta ulottuvuuttaan, muodostaa;
kuten liaanit, osterit muodostavat kulkuja, pohjia, väyliä, en ole tiennyt että osterit voivat valita – juuri ja juuri näkyvä toukka näkee silmäpisteellään ja tunnustelee ja valitsee jalallaan – kasvualustakseen toisen osterin ja olla siten lauttamainen yhteisö. Ja keitä kaikkia muita siellä sitten voi elää
kiinnittyen tai liikkuen, määrämuotoisena tai vapaasti muotoisena.
Kun osterien kuoret on poimittu, niihin ovat sormenpäät ja kämmenet koskeneet, ja myös kun tämä installaatio on muodostunut kuoret ovat olleet hyppysissä, ne on ehkä liimattu, niitä on soviteltu uudelleen ja uudelleen. Koskeminen tuntuu niissä. Istun lattialla kulkevien muotojen äärelle, kököttävä hahmoni on installaatiossa, en pääse lähemmäksi, haluan kuitenkin olla näin lähellä. Maistamatta, koskematta, haistamatta aistin kuorten ja jauheen ja suolan ja veden ainetta.
Valokuvissa ryhmittyvät säännöllisiin riveihin samankokoiset osterinkuoret (kasvatettu osteri) ja vapaaseen rytmiin eri kokoiset ja muotoiset kuoret (vapaana kasvaneet osterit). Niin voi nähdä eron ja ajatella sitä tietoa, joka teostiedoissa ja näyttelytekstissä on: viljelmiä, joissa osteri ei saa valita mihin kiinnittyä eikä muodostaa lauttoja. Puhdistamista ja ekosysteemin osallisuutta ei samoin tapahdu.
Toukkana osteri käyttäytyy ehkä eniten selkärankaiselle eläimelle ymmärrettävällä tavalla. Mutta vasta täysikasvuisena tuttu, konkreettinen. Väri, pinta, hohde,
valo, neste, lima, tuntuma, tuoksu,
karheus, sileys, en ajattele että minulla on oikeutta syödä ostereita, niinpä en syö,
en ajattele että minulla on oikeutta koskea näitä osterien kuoria tässä installaatiossa, niinpä en koske.
Nämä muodot, joihin kasvetaan, nämä rytmit ja tuntumat, liike joka muodostuu kasvamisesta ja tarttumisesta;
sijoittumisen rytmi myös liikkumattomuudessa, sellainen mistä muu oleminen liikkuu läpi ja joka on löydetty elämän liikkuvassa alussa;
ne kaikki ovat tulleet perille minulle. Olen tässä näyttelyssä olemalla, hiukan lähempänä teoksia kuin ilman kirjoitustehtävääni tohtisin olla, saanut tuntuman itseeni näistä olemistavoista ei sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin ne on muodostettu, installoitu. Näytetty, esitetty.
Joku on ottanut itseensä, ja sitten sen mukaan koodannut, ja minä olen dekoodannut. Toisten olemistavat ovat kulkeneet ihmisaistien ja kokevien ihmiskehojen kautta edestakaisin. Pakata, purkaa, pakata, purkaa.
Pauliina Haasjoki kirjoitti tekstin vierailtuaan Clutch-näyttelyssä. Lue lisää näyttelystä
Teksti on osa vuoden 2023 TITANIK-julkaisua. Kokeelliset kirjoittajat vierailevat näyttelyissä ja tuottavat tämän jälkeen niiden kanssa resonoivan tekstin. Aiempia tekstejä on luettavissa täällä.
+++++
Pauliina Haasjoki wrote the text after visiting the exhibition Clutch. Read more about the exhibition.
This text is a part of this year’s TITANIK publication. Authors working with various forms of experimental writing are invited to produce a text responding to each exhibition. You can read the earlier contributions here.
