Anssi Hanhela (s.1962) maalaa elämää. Hänen ekspressionismissaan vitalismi törmää eksistentialismiin. Pohjoisilla mielenseuduilla se ei ole mikään ihme: sisäistä luontoaan seuraavan tie johtaa sinne, missä ei ole muita ihmisiä. Maisemassa värit soivat ja leimuavat, ja eros toteutuu siellä kirkkaana.
Ihminen on luonnon mystisen todellisuuden äärellä kuitenkin vain seuraaja ja vain mentaalinen yhtyjä, ei orgaanisesti osallinen. Suhde toiseen ihmiseen on alkujaan orgaaninen, ruumiillinen, mutta toinen ihminen kiipeää taakaksi harteille, tappaen mahdollisuuden orgaaniseen kommunikaatioon. Ja siten ihminen onkin orgaaninen vain suhteessa itseensä. Näin hän on eksistentiaalinen – tuntee monin tavoin, mitä on yksin olemassa, ja mitä on olla yksin olemassa. Samalla rakentuu vahva lähtökohta maalaamiseen; maalaus kuopii ja möyhentää ihmistä siinä missä ihminen maalausta. Maalaus on ihmiselle orgaaninen yhtyjä.
Tämä näkökulma näyttäytyy minulle Anssi Hanhelan maalauksissa. Niiden tarinallisuus ja maalauksellisuus ilmaisevat samaa sisältää. Paikoin vapaus kulkee kuin henki, vaikka sielu on teljetty eläintarhaan. Paikoin sisäinen tahto taas ryöppyää sisäänpäin tehden teräviä seurauksia. Kamppailun tunnelma on läsnä. Luonto kutsuu kuitenkin vastaanottavaisena, ja Hanhelan kuvissa on toivo uudenlaisesta revanssista yhdistää sisäinen ja ulkoinen luonto.
Henri Hagman
taidemaalari, kuvataidekriitikko
Rovaniemi
