Ajatuksia Weathering-näyttelystä

by Sinna Virtanen

Sähkönsinisellä kokolattiamatolla vuoratun galleriatilan lattialla on isoja tyynyjä. Tyynyissä on voimakkaita värejä, jotka toistuvat huoneessa muuallakin: kirkkaan punaista, limenvihreää, oranssia, lilaa, ruskeaa. Väreistä tulee mieleen erilaiset piristeet, esanssi, tekokuidut, säilykekirsikat, herbamare ja hermesetas.

Tyynynpäällisiin tulostetut hektiset kuviot esittävät jonkinlaista luontoa, ne esittävät marjoja, ruohoa, ehkä metsää tai sitten vain puskia. Kuosit samenevat reunuksia kohti. Epäilen että tyynyssä on joku salaisuus, piilokuva, viesti. En saa siitä selvää. Se tuntuu mukavalta.

Tyyny on lupaus levosta, se tuntuu tärkeältä.

Tuntuu tärkeältä, että tyynyt ovat niin isoja, että niille mahtuisi lepäämään useampi pää.

En kuitenkaan asetu levolle, vaan tyydyn katsomaan niitä. Tyynyjen katsominen, yhteisestä lepohetkestä haaveileminen tuttujen ja tuntemattomien kanssa on tyydyttävää.

Näyttelystä tulee nopeasti mieleen sanat huumori, leikki, salaisuudet, ystävyys, yhteydet, aistit, lämpötilat, kietoutuminen, kerrostuminen, kerrokset, reunukset, reunat, liepeet, jämät.

Kerroksellisuus, ystävällisyys.

Prosessoiminen, tislaaminen, heijastaminen, valuminen, sulaminen.

Jään pitkäksi aikaa katsomaan erästä huoneessa vallitsevaa tilannetta, jähmettynyttä hetkeä, jossa toisiinsa ovat kietoutuneet kaksi kynttilää ja lasinen kiemura. Ne, tai oikeastaan tekee mieli sanoa he, ovat väreiltään niin ikään häiritseviä, lasinen kiemura on limenvihreä, kynttilät syvän violetteja. He ovat kietoutuneet toisiinsa hellästi ja monimutkaisesti kuin rakastavaiset, kuin rakastelevaiset. Toisella kynttilöistä on yksi pää, toisella kaksi. Ihmettelen sitä, miten erilaisia toisiinsa kietoutuneet kynttilät ja lasiliero voivatkaan olla. Kynttilää on poltettu, ja sitä vielä poltetaan, kunnes se katoaa. Se on niin hauras ja pehmeä. Toinen kynttilöistä onkin mennyt jo kahtia, tosin sen sydänlanka on kaikesta päätellen säilynyt ehjänä. Lasiliero taas on kova ja jää luultavasti havainnoimaan tätä maailmaa meidän jälkeemme ja meidän jälkeistemme jälkeen. Maailmaa, joka ympäröi, vajoaa, uppoaa muovautuu, muuttuu ja pyyhkiytyy ja tulee joksikin, koko ajan.

Nämä rakastavaiset, kynttilät ja lasiliero, loikoilevat toisiinsa kietoutuneena neliskanttisen peilin päällä. Kumarrun katsomaan tilannetta vielä peilin kautta. Peilistä näkyy alastomien puiden latvoja. Minusta tuntuu siltä, että puut tervehtivät minua ystävällisesti, ystävinä.

Näen peilistä myös omat kasvoni, mustan maskin, kylmän kuivattaman ja punakan ihon, poskille rapisseet ripsivärit. Ajattelen, mitä on huoneen katossa, mitä on neliskanttisen talon rakenteiden sisuksissa, mitä puitten latvojen yläpuolella on, mitä on sen yläpuolella ja vielä senkin yläpuolella.

Rakastavaisten vieressä, sähkönsinisen huoneen kulmassa on kaksi samanväristä lasikiekuraa, heidät on erotettu toisistaan lasilaatikolla, boksilla. Heitä katsellessa ajattelen kuolemaa, eristystä, ajattelen vankilaa ja sitten ajattelen taas sanaa ystävyys, sen sanan erilaisia tuntuja.

Sähkönsinisessä huoneessa on vielä lisää samankaltaisia tyyppejä, nimittäin kynttiläitä ja lasilieroja. On kaksi ryhmää kynttilöitä, jotka on istutettu tummanvihreisiin palkkeihin ja lieroja, jotka makailevat heidän liepeillään. En tiedä mitä materiaalia palkit ovat. Tai itseasiassa tunnen materiaalin oikein hyvin, olenhan upottanut juuri samanlaisiin palkkeihin lapsena lukemattomia kertoja sormeni ja tehnyt niihin reikiä kynillä. En vain tiedä sen nimeä.

Palkkeihin tökättyjä kynttilöitä ja niiden ympärillä makaavia lasilieroja katsoessa tekee taas mieli miettiä, keitä he voisivat olla. Keitä he voisivat olla minulle, eli katsojalle, ja keitä he voisivat olla itselleen ja toisilleen.

Palkkeihin istutetut kynttilät ovat mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Tuntuu siltä, kuin tilanteessa olisi jotain julkista. Tulee mieleen julkiset tilat, kuten aukio, puisto, yökerho, yökerhon tanssilattia. Tilanteesta tulee mieleen juhliminen, tanssiminen, halailu, kauloissa hyppiminen, huutaminen. Näiden ruumiiden asennoista tulee mieleen kaaos ja tuntemattomuus, kun taas peilillä makaavat rakastavaiset herättivät voimakkaan tunteen tuttuudesta ja harmoniasta.

En saa mielestäni sitä, mikä materiaali se on, johon kynttilät on tökätty.

Kysyn gallerian valvojalta asiasta. Käymme pienen keskustelun, joka meni jotenkin näin:

-Hei anteeks, ehkä vähän outo kysymys, mut mikä toi on toi materiaali, johon noi lasit ja kynttilät on tökätty? Tai toi elementti, mikä sen nimi on, onko sillä joku nimi?

-Ah joo, se on tuttu mullekin, tosi tuttu, mut en kyl tiedä nimeä.

-Joo tulee vaan mieleen kaikki kerrat kun on tökännyt sormen tollaseen, tai kynän, tuhonnut lapsena.

-Joo, joku kuivakukkiin liittyvä se on.

-Mm. Se liittyy luontoon, tai siis sen esittämiseen.

– Niin ehkä voi googlata, ehkä plantagenin sivuilta löytyisi.

-Ehkä.

Sinisen huoneen nurkassa on pieni kehystetty video, jossa vaihtuvat vuodenajat, säätilat, ja valotilanteet. Video on kuvattu jossain parkkipaikalla. Tulee mieleen ihmissuu, ehkä koska ikkunat näyttävät hampailta. Ikkunoihin syttyvät valot, jotka sammuvat taas, kuin nopeasti mätänevät, paikatut hampaat. Mietin erästä Alma Heikkilän teosta, jossa on valtavat hampaat. Yritän tihrustaa mitä parkkipaikan keskellä on. En saa selvää. Se tuntuu mukavalta.

Seinillä on muutama peili, niille on raapustettu jotain henkilökohtaisen oloista, ehkä karttoja.

Menen toiseen huoneeseen. Siellä on ämpäreitä, joita saa viedä mukaansa. Ämpärit muistuttavat tavarasta, jota en tarvitse, jota kuitenkin varastoin, jota himoitsen.

Näyttelyssä oleillessa mieleeni tulee useasti Raisa Marjamäen runoteos Ihmeellistä käyttäytymistä. (Poesia 2020). Siinä niin ikään luonnonilmiöt ja vuodenajat, talvi etenkin, tulevat esiin todellisina, ruumiillisina, arkisina ja hämmentävinä. Aika kuluu, vesi valuu, se lammikoituu, tulvii, jäätyy sulaa ja valuu taas. Teosta lukiessa, aivan kuin Weathering-näyttelyä kokiessakin, mieleni valtaa poreileva ilo, kunnes tulee alakulo ja sitten taas ilo. Sekä näyttely, että Marjamäen teos herättävät ajattelemaan, millaisia ruumiillisia tiloja eri vuodenajat ainakin minun maailmassani tekevät: kevään epätasapainoisuus, hallitsemattomuus, piina ja vapaus, kuolemat, törkeät hajut ja tuoksut, syksyn päättymätön virtaavuus ja virkeys, kesän melankolia, apatia, uneliaisuus, ajattomuuden tuntu, sen loppumisen aiheuttama pakokauhu, talven autuus, sen ihanat henkäykset, talven suoma oma hiljainen tila, ihana yksinäisyys.

Tämä johdattelee miettimään kuluneita, kiusallisia esityksiä vuodenajoista, Vivaldia, postikortteja, joulukalentereita, romanttisten komedioiden äkkimakeita syksyjä, se johdattelee pohtimaan vuodenaikoihin liittyvää nostalgiaa.

Näyttely yhdistyy minussa Marjamäen runoteokseen monella tapaa. Sekin katsoo ekokriisin keskeltä minua suoraan, mutta kujeillen, hellien, ollen.

Galleriavahti kysyy, haluaisinko suppilovahverodrinkin. En koskaan kieltäydy alkoholista.

Kuitenkin, kun saan juoman käsiini, minua alkaa epäilyttää, sillä drinkki haisee hirviömäiselle. Kaikki informaatio drinkin hienovaraisesta tekoprosessista Mustarindassa jää minulta täysin ymmärtämättä, sillä mietin että miten tästä selviydyn. Punnitsen, voisinko heittää juoman vaivihkaa pois. Galleriavahti katselee minua ystävällisesti. Vastaan katseeseen ja maistan juomaa reippaasti, reippaillen. On totaalinen yllätys, miten miellyttävä, suorastaan ihana, vivahteikas ja herkkä pelottavan hajuisen juoman maku onkaan. Putoan takaisin sähkönsinisen huoneen aistillisuuteen, assosiatiiviseen tilaan, nautintoon, lepoon, lempeyteen, hassutteluun. Siemailen juomaa ja ajattelen Marjamäen runoa Pohjoinen.

POHJOINEN

Suuren osan ajasta

karvattoman nisäkkään

on suojauduttava silkkaa ilmaa vastaan

ja tultava toimeen ilman pioneja.

Eikä geologinen epookki erottele

soittele perään että kenellä nälkä

kenen syy millainen hame

oliko vaikenemisväleissä jumalansa

kanssa vai perustiko maansiirtofirman.

Kainuussa digitaalinen lämpömittari

on vaihtanut fahrenheitasteisiin.

(Raisa Marjamäki, Ihmeellistä Käyttäytymistä, Poesia 2020)

Minun tekee mieli katsoa taas puita, samoja puita, joiden latvoja katselin hetki sitten peilin kautta. Siitä tuntuu olevan pitkä aika. Näyttelytekstissä puhutaan paljon kestosta, kestämisestä ja ajan kulumisesta ja minustakin tuntuu, että aikaa on kulunut. Ja se on ollut kevyttä, tiivistä, tislattua, prosessoitua, omanlaistaan aikaa.

Lähden limenvihreä ämpäri heiluen jokikadulle, kevyin, pulppuavin mielin.

Sinna Virtanen on kirjoittanut tekstin vierailtuaan Weathering-näyttelyssä. Lue lisää näyttelystä: https://www.titanik.fi/weathering/.

+++++

Sinna Virtanen wrote the text after visiting Weathering exhibition. For more info visit https://www.titanik.fi/weathering/.

TITANIK publication is finding a new form this year. Authors working with various forms of experimental writing are invited to produce a text responding to each exhibition. The contributions will be published on the website during the show, and later on as a booklet. This text is the 12th contribution to the series. The previous contributions written by Taneli Viljanen, Anna Tahkola, Hanna Storm, Antti-Juhani Manninen, Virpi Vairinen, Raisa Marjamäki, and Camille Auer can be read here: https://www.titanik.fi/eleita-eroja-olentoja-liueta/, https://www.titanik.fi/jotkut-paikat-rakennetaan-raunioiksi/, https://www.titanik.fi/han-ei-kerro-asioistaan/, https://www.titanik.fi/jatan-pyorani-telineeseen/, https://www.titanik.fi/cadavre-exquis-teksti/, https://www.titanik.fi/5-6-11-1-16-17-7-14-3-12/, https://www.titanik.fi/focus/, https://www.titanik.fi/kevyestikevyesti/, https://www.titanik.fi/porous-being-text/, https://www.titanik.fi/a-curse-and-a-cure/, and https://www.titanik.fi/kokeellinen-ekfrasis/.

Ajatuksia Weathering-näyttelystä

Related Articles